Meidän pikkuinen nukkuu päiväunia, isommat katsovat lastenohjelmaa ja koti on hiljainen. Tämä tunne, kun on tilaa hengittää ja kuulla omat ajatukseni. Ihmeellistä. Sama ihmeellinen tunne oli tuossa laiturin nokassa istuessani, kun olin päivän naisten reissussa ilman lapsia.
Rakastan äitiyttä. Olen niin kiitollinen että saan olla äiti näille neljälle rakkaalle pojalle. Mutta voi miten kovin toisinaan kaipaankaan hiljaisuutta, omaa tilaa ja rauhaa. Hiljaisuutta jonka äärellä kuulen omat ajatukseni, hengitykseni ja oman sydämeni tarpeet ja kaipuut. Hiljaisuutta, jonka äärellä kuulen taivaallisen soinnun. Näitä hetkiä vaalin, ja pidän kiinni oikeudestani näihin hetkiin. Näihin hetkiin mahdun vain minä taivaallisen Isäni rakastavan katseen alle. Ja näissä hetkissä saan vahvistua, näissä hetkissä omat ääriviivani piirtyvät selkeämmin esiin. Toisinaan näitä ääriviivoja on vahvistettava, jotta pystyn olemaan paremmin läsnä. Sillä ilman ääriviivoja ei voi olla totta toiselle.
Rakastan tätä hiljaisuutta. Mutta tiedän, joskus vielä tepastelen näiden kodin seinien sisällä, kuuntelen hiljaisuutta jonka keskellä pystyn kuulemaan omien ajatusteni lisäksi eletyn elämän kaiun. En minä silloin ikävöi hiljaisia hetkiä. Tulen ikävöimään tätä täyttä elämää. Ja voi pojat että tulen kaipaamaan näitä aikoja. Näitä sotkuisia, sumuisia, mutta niin elämänmakuisia, rakkaita ja siunattuja vuosia.
Muistetaan vahvistaa ääriviivojamme, ja uskalletaan piirtää ne rehellisesti esiin. Emme saa kadottaa itseämme äitiyden keskellä, sillä mitä esiin piirrettävää muuten jää kun poikaset lentävät pois pesästä? Muistetaan kuitenkin, että millään muulla tässä maailmassa ei ole niin kiire, kuin meidän lapsilla kasvaa suureksi. Moni asia voi odottaa, mutta tämä hetki, olla äiti pienille. Tämä ei odota.
Nämä ihanat kuvat laiturilta on ottanut rakas ystäväni Miina Merisalo.
Ihanaa kesäkuun viimeistä viikkoa siulle! Toivottavasti siellä on ollut myös erityisä kesähetkiä, kuten täällä.
❤️ -Marjo
