Mukavaa uutta alkanutta viikkoa sinne!❤️ Täällä alkoi viikko vähän normaalia rauhallisemmin. Pojilla olisi ollut kerhopäivä, mutta 3-vuotias nukkui niin autuaasti etten raaskinut väkisin herättää koisaavaa nallekarhua. Eikä esikoinenkaan saanut nallukkaa hereille ennen kuin lähti kouluun. Kun hän sitten heräsi, oltaisi juoksujalkaa keretty kyllä kerhoon, mutta valitsin hitaamman temmon tähän viikon alkuun. Sitä paitsi meille oli tulossa ihanaa kahviseuraa (ystävä poikansa kanssa), joten oli oikein kiva ettei tarvinut kiirehtiä poikia myöskään kerhosta hakemaan. Olin kerennyt jo eväät tehdä aamulla, joten pojat päättivät ottaa eväät omalle pihalle ulos mukaan ja retkeilivät kahdestaan lumisella pihalla. Itse sain nauttia ystävän seurasta samalla kun meidän pienet pojat leikkivät kahdestaan sisällä. Ihania arjen helmihetkiä tällaiset!
Olen viime päivinä miettinyt paljon että on tämä äitiys vaan kovaa hommaa. Ihan oikeasti. Niin ihanaa ja antoisaa kuin tämä onkin, niin tämä on todella kovaa hommaa. Sekä fyysisesti että henkisesti. En vaihtaisi äitiyttä mihinkään tässä maailmassa, ja olen niin siunattu ja onnellinen tästä kallisarvoisesta tehtävästä jonka olen saanut, mutta helppo osa tämä ei ole. Kuten ei isyyskään tietenkään.
Katsottiin eilen Disney plussalta leffa Afrikan kissoista. Wau miten upea ja puhutteleva elokuva. Itkin elokuvan lopussa, enkä siksi että elokuva olisi ollut surullinen, vaan siksi että elokuva puhutteli sisintäni naisena ja äitinä aivan valtavasti.
Elokuvan urosleijonat olivat uljas näky. Se raaka voima ja koko olemus herätti välitöntä kunnioitusta. Mutta edes tämä majesteettinen olento ei saanut urhealta gebardi-äidiltä saalistettua sen poikasia. Urhea emo oli menettänyt kaksi poikastaan hyeenoille. Kolme jäi jäljelle, ja näitä kolmea poikastaan emo suojeli koko olemuksellaan. Yksin karuissa olosuhteissa, suurien petojen piirittämänä. Kohdaten urheasti jokaisen vaaran ja uhan silmästä silmään. Asettaen itsenä vaaraan, astellen suoraan surman suuhun ja harhauttaen mahtavaa Leijonaa. Juoksuttaen suuren pedon väsyksiin.
Tämä gebardi-emo kasvatti poikasensa suuriksi ja vahvoiksi. Upotti ne usein hellään syleilyyn ja puolusti niitä vaaroilta sellaisella rohkeudella jonka vain äiti voi omistaa. Urhealta emoltaan poikaset ottivat mallia ja oppivat pitämään puolensa petoja vastaan. Väsymättä, tauotta, kaikki aistit herkistyneinä emo kasvatti poikasensa suuriksi ja vahvoiksi. Itsenäisiksi. Ja eräänä päivänä poikasten oli aika lähteä. Kolme upeaa gebardi-nuorukaista olivat valmiina kohtaamaan maailman ilman emoaan. Emo oli tehnyt mahtavan työn, ja nyt nuorukaiset astelivat ylväänä kohti oman elämänsä seikkailuja. Emo jäi yksin, mutta ei näyttänyt yksinäiseltä. Emo näytti vahvalta ja kauniilta, ja maa sen jalkojen alla oli sen valtakuntaa.
Itkin lopputekstien aikana, koska tämä kaikki rohkaisi jotenkin hurjan paljon omassa äitiydessäni. Äitiys on valtava elämäntehtävä,mitä kaunein lahja joka minulle on annettu. Koko elämän mittainen tehtävä,joka muuttaa muotoaan lasten kasvaessa. Tämä tehtävä on rankka, ja vie usein uskomattomiin voimainponnistuksiin. Matkalla on monenlaisia vaaroja, haasteita ja vaikeakulkuista maastoa. Mutta kaiken tämän on tarkoitus opettaa lapsille elämässä tarvittavia taitoja. Tarkoituksena on kasvattaa upeita nuoria miehiä, vahvoja ja rohkeita, itsenäisiä ja elämännälkäisiä, jotta jonain päivänä he valloittavat omia maaperiään Jumalan vahvojen käsivarsien ohjatessa heidän askeliaan Silloin minä astelen näitä omia maitani pitkin, tällä maaperällä joka on minun (ja mieheni tietenkin). Omistaen nämä alueet jotka meidän ovat.
Sitä ennen keskityn nyt kuitenkin auttamaan esikoista lukemaan englanninkokeeseen, ja tarkistan että kerholaisten eväsrasiat ovat varmasti repussa tallessa aamua varten. Huomenna kun ei vietetä hidasta aamua. Nyt kömmin nukkumaan. Kunhan ensin vielä etsin kuopuksen kadonneen pupun.
Ihanaa joulukuun alkua siulle!
🤍 -Marjo
