Mitä kuuluu parisuhteelle pikkulapsiarjessa?

Hei heinäkuun viimeistä viikkoa viedään. Eihän nyt vielä voi olla loppukesä! Että muka pitäisi pian pakkailla koulu- ja kerhoreppuja valmiiksi, eihän nyt vielä? No ei toki vielä, huh. Miehelläni on vielä parin viikon kesäloma alkamassa tämän viikon jälkeen, ihanaa!

Odotan ihan tosi kovin yhteistä lomaa. Enkä pelkästään siksi että kotona on enemmän käsiä ja silmiä lapsia kaitsemassa, vaikka iso plussa sekin on. Odotan perheen yhteistä aikaa, ja meidän kahdenkeskisiä hetkiä. Pieniä yhteisiä hetkiä kun lapset leikkivät keskenään ja saamme miehen kanssa istuskella vierekkäin jutustellen tai iltoja jolloin pääsemme kahdestaan vaikka saunaan.

Meillä ei ole paljon kahdenkeskistä aikaa. Ei tietenkään – meillä on neljä lasta joista yksi on vielä vauva. Tänään oikein istahdin alas ja mietin meidän parisuhdetta tässä pikkulapsiarjen keskellä. Olemme viimeisen vuoden aikana käyneet kahdesti pikaisilla treffeillä. Keväällä oli tarkoitus mennä, mutta tuli korona ja kaikki suunnitelmat muuttui (perheen yhteistä Kreikan matkaa myöten). Nyt kesällä kävimme kahdestaan Satamassa pizzalla. Tilasimme pizzat ja istuimme pitkän aikaa hiljaa katsellen ohikulkevia ihmisiä. Jossain kohtaa naurahdimme puheliaisuudellemme, ja totesimme että on ihanaa olla yhdessä hiljaa. Olen monta kertaa jälkeenpäin muistellut tuota helteen paahtaman päivän hetkeä : meitä kahta yhdessä hiljaa. Kun on oikein hyvä olla toisen kanssa, kun oikein rakastaa, kun oikein tuntee toisen, hiljaisuus yhdessä on kuin hunajaa.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä…

Mietin tänään että miten tähän on tultu. Miten voikin tuntua niin hyvältä olla juuri tuon ihmisen rinnalla. Miten voikin olla, että kaiken tämän arkirumban, pikkulapsiarjen, yövalvomisten ja välillä suoranaisen kaaoksen keskellä tuntuu että parisuhde on niin onnellinen. Miten on tultu tähän, että saa niin levollisena olla toisen rinnalla? Miten on tultu tähän että nyt lähes 17 (olin 18-vuotias tavatessamme) yhteisen vuoden jälkeen rakastan aina syvemmin ja rakastun yhä uudelleen noihin naururyppyihin, tummiin, ylväisiin piirteisiin, vahvoihin käsivarsiin, suureen nenään ja mitä suurimpaan sydämeen? Tuohon sydämeen, joka on piilossa ulkokuoren alla, jota voisi kovaksikin luulla. Mutta se sydän on niin suuri, avara ja viisas, lämmin ja suojeleva, kiivas ja luja.

Tähän hetkeen ei olla tultu upeiden treffielämysten, ulkomaanmatkojen ja hotellilomien kautta. Nekin ovat toki ihan tervetulleita. Mutta tähän on tultu tavallisen arjen keskellä. Tavallisen, raskaan ja oi niin rakkaan arjen keskellä. Tähän on tultu kakkavaippojen, pyykkivuorien, vatsatautien ja flunssien, riitojen ja sopujen, ilojen ja surujen, itkujen ja naurujen, vaikeiden aikojen ja helppojen aikojen läpi. Näiden pikkulapsiarjen raskaiden ja rakkaiden vuosien läpi, jossa olemme oppineet toisiamme palvelemaan, kuuntelemaan ja kunnioittamaan. Tuntemaan. Ihailemaan. Armahtamaan. Nämä vuodet ovat opettaneet rakastamaan. Pienin sanoin, teoin ja elein arjen keskellä. Niin että yhteinen hiljaisuuskin voi olla mitä suurin ja kaunein hetki.

…Ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa…

Kyllä, parisuhde voi kukoistaa myös pikkulapsiarjen keskellä. Mutta sitä täytyy muistaa kastella – mieluiten pieniä määriä usein, jotta sydämen maaperä ei kuivahda. Tiedäthän; jos multa kuivahtaa, niin isokaan vesimäärä ei enää auta vaan menee läpi jättäen mullan edelleen kuivaksi. Ja muista olla kärsivällinen ja armollinen. Parisuhteen kukka ei ole aina loistossaan, mutta sen saa helposti uudelleen kukoistamaan kun sitä muistaa säännöllisesti kastella. Armoa ja kärsivällisyyttä, hellyyttä ja huomiota. Uskollisuutta. Sitä se vaatii. Ja minkä se vaatii, se antaa moninverroin takaisin puhjetessaan taas kukkaan.

Ihanaa heinäkuun viimeistä viikkoa sinne, toivottavasti säät meitä hellisivät suloisella lämmöllä vielä pitkään tänä kesänä ja tulevana syksynä.

❤ – Marjo

Ps. Nämä minusta otetut kuvat on meidän vanhimpien poikien otoksia (Kohta 9v ja 5v)😍